Sananen parisuhteesta. Tai toisinaan siitä kun en tunne tämän olevan sitä. Me ollaan seurusteltu viis vuotta, joista reilu puoli vuotta ollaan oltu kihloissa. Välillä meillä on tosi hauskaa, mutta välillä tulee sellanen ahdistus että voiko tää olla sitä mitä haluan loppuelämäni olevan. Meiltä puuttuu sellanen "henkinen yhteys" ja ollaan kiinnostuneita täysin eri asioista. Meillä ei oikeestaan oo mitään puhuttavaa, koskaan. Päivittäiset kuulumiset kyllä vaihdetaan, mutta sellaset isommat, vakavammat  keskustelut... en muista että niitä olis ollut. Välillä oon ihan hermorauniona tän jutun suhteen, juuri tälläkin hetkellä. Tiedän, että miehestä tulisi hyvä isä ja että se rakastaa mua ja on mulle hyvä, mutta mietin vaan että riittääkö se. Pitääkö sen riittääkään?

Toisaalta taas ne vakavammat ja henkisemmät keskustelut käyn ystävien kanssa, sellasten ihmisten kanssa joilla on samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja samanlainen ajatusmaailma kun mulla, ja tavallaan tunnen että se riittää. Voisko meidän parisuhde silti olla parempi, jos sitä keskustelua sais tähänkin? Me riidellään tästä usein, kun puhutaan ihan eri kieltä ja ihan rehellisesti osoitetaan ettei toisen jutut juurikaan kiinnosta. Tietysti on paljon sellasia eroja kiinnostuksen kohteissa jotka on ihan selviä, sellaset naisten jutut kuten meikit ja miesten jutut kuten autot... Mutta sitten on paaaaljon muutakin.

Oon ihmisenä vähän sitoutumiskammonen, ja yritän sillä usein selittää itelleni tätä tunnetta. En oo aiemmin ollut vakavassa parisuhteessa etten oikein tiedä, mitä sen oikeasti kuuluis olla. Enkä sano, että haluaisin niitä vakavia parisuhteita kokemuksen takia liutaa kerätäkään. Argh, parisuhdekurssille tästä on lähdettävä ennenkun räjähdän!